Uuden-Seelannin automatkailun loppupätkä

Ajomatka Kaikourasta länsirannikolle oli mieletön kokemus. Maisemat oli entistä hienommat, jos niin voi edes olla. Ajettiin välillä kahden vuoriston välissä ja välillä niin, että meillä oli toisella puolen vuoristo ja toisella puolen joki tai muu vesistö. Ajomatka Kaikourasta Greymouthiin oli noin 400 km. Ajelimme sitä vuorotellen. Kerran pysähdyttiin syömään. Me ajeltiin omaa vauhtia. Paikalliset paino vauhdilla meidän ohi. Niillä teillä on tosi paljon kylttejä, joissa muistutetaan, et ihminen on kuolevainen ja jokaista meistä odotetaan kotiin. Näissä kylteissä on lukenut kuinka monta ihmistä on kuollut seuraavien kilometrien aikana kuluvan vuoden aikana tai sit on ollu kyltti, joka on jaettu kaistojen mukaisesti ja vasemmalla puolella lukee elävä ja oikealla kuollut. Ja usein nää kyltit on suorilla tieosuuksilla. Ilmeisesti paikalliset ajaa niillä suorilla tieosuuksilla aivan hirveitä vauhteja, ku ne ajaa niillä mutkasillakin tosi lujaa.

Greymouthissa mentiin suoraan leirintäalueelle. Oltiin varattu tää leirintäalue seuraavaks kahdeks päiväks. Me ollaan tutustuttu tosi moniin saksalaisiin ja hollantilaisiin ihmisiin näillä leirintäalueilla. Ku ne kysyy, et mistä me ollaan kotosin, niin ku kerrotaan mistä, ne ihastelee sitä ja kuulostaa, et ne olis oikeesti innoissaan, et tapaa suomalaisia. Seuraavana aamuna ku herättiin, niin sää ei edelleenkään suosinut meitä. Tää Uusi-Seelanti ei ole säiden puolesta näyttänyt meille parastaan. Päätettiin, et ei jäädä vesisateeseen Greymouthiin, vaan lähdetään noin 50 kilometrin päässä olevia pannukakkuvuoria. Se olikin hyvä ratkaisu. Pankaikissa ei satanut ja nähtiin jotain sellaista, jota ei Suomessa todellakaan nää. Matka tuonne Pankaikiin oli tosi mäkinen ja mutkainen. Silti siellä oli tosi paljon pyöräilijöitä. Mää kyllä kunnioita niitä, jotka pyöräilee täällä, ku meidän auto meni pahimmillaan 20 km/h vauhtia joitain mäkiä ylös.

Greymouthista meidän matka jatkui sit Franz Josefiin. Vaikka meillä ei ollut suunnitelmissa mennä käymään jäätiköllä, niin kuitenkin mentiin sinne. Tuo paikka on ei mitään. Siellä on ainoastaan sitä jäätikköjuttua. Eli voit mennä helikopterilla jäätikölle joko kävelemään tai ottaa vaan pelkän ylilennon. Me käytiin syömässä siellä keskustassa ja kierreltiin ne kaikki kaupat, joita siellä kylässä on. Sanoin Odelle, et siellä ei oikeesti voi kukaan asua. Siellä ei ole mitään elämää. Ollaan nähty pieniä kyliä, mut tuolla ei ollut mitään muuta ku pari kahvilaa, matkamuistokauppoja ja sit niitä jäätikkökuljetusfirmoja.  No me saatiin aika kulumaan leirintäalueella. Siellä oli näköalapaikka siinä pihalla ja käytiinkin vähän kuvaamassa lumihuippuisia vuoria.

Helikopterit kuljetti jäätikölle.

Franz Josefista jatkettiin kohti Queenstownia. Vettä tuli niin paljon, ku taivaasta mahtuu. Välillä ei nähny yhtään eteen. Meillä oli noin 30 litraa tankissa bensaa ja ajateltiin, et käydään jossain välillä sit tankilla. Haast olis ollu meille paras tankkipaikka, jos oltais oltu tarkkoja. Siellä nimittäin luki kyltti, jossa kerrottiin, et seuraava bensa-asema on 130 kilometrin päässä. Meillä tankki oli jo aika alhaalla, mut ei palanut vielä punaisella. Jatkettin matkaa ja mää laitoinkin sit navigaattoriin seuraavan huoltoaseman määränpääksi. Oltiin päästy noin 50 km sieltä Haastista, niin meidän bensavalo sytty. Seuraavalle huoltoasemalle olis ollu vielä reilut 80 kilometriä. Suomessa se bensa olis riittänyt, mut ku oltiin tultu tuolla 30 litralla vaan 160 kilometriä, niin epäiltiin, että se loppubensa ei taida riittää huoltoasemalle asti. No ei auttanut muu kuin palata takas sinne 50 kilometrin päähän huoltsikalle ja toivoa, et bensa riittää sinne asti. Nuo tiet on niin mutkasia ja mäkisiä, et ne vie aivan hirveästi bensaa. Jatkuvasti kiihytellään ja hiljenneellään, niin sillä saa bensaa kulumaan.

Haastissa saatiin ruokaa sekä autoon että meihin. Sen jälkeen lähettiin sit uudelleen jatkamaan kohti Queenstownia. Kaiken kaikkiaan meillä meni sillä 500 kilometrin matkalla yli 60 litraa bensaa.

Queenstownissa mentiin keskustaan ja siellä turisti-infoon. Täällä Uudessa-Seelannissa on kans tosi hyvät turisti-infot. Me ei tarvita niistä paljon muusta tietoa ku hyvistä kävelyreiteistä. Saatiinkin sieltä vinkkiä siihen. Oltiin ajettu sinä päivänä niin pitkä matka, niin päätettiin, et lähdetään leirintäalueelle ja uhmataan säätiedotusta ja jätetään kävely seuraavaks aamuks. Se olikin tosi hyvä päätös. Aamulla jouduttiin nimittäin eka kertaa avaamaan auton ovi sen takia, et oli niin kuuma nukkua. Aamupalan jälkeen lähdettiin sit keskustaan ja sinne kävelyreitille. Oltiin otettu eväät mukaan. Käveltiin sitä rantareittiä kohti Franktonia noin 5 km enne evästaukoa. Sää oli ollu ihana siinä kävellessä. Mut ku istuttiin syömään, niin sillon alkoikin tuulla. Tuuli oli niin kova, et Oden termarikin kaatui. Paluumatkalla tuuli ei tuntunut, ku saatiin kävellä myötätuulessa. Ku tultiin takas keskustaan, niin siellä ei ollutkaan tuulta. Mehän käytiin ostamassa jäätelöt ja istuttiin kattomaan sorsien elämää. Siellä vedessä oli taas niin monennäköistä sorsaa. Sit siinä tuli tosi lähelle pikkulintuja, joista osa tunnistettiin varpusiksi. Ne oli tosi kesyjä, eikä ne pelänny meitä. Ilma alko jähtyä, niin päätettiin palata autolle. Käytiin kuitenkin matkalla muutamassa urheilu- tai retkeilykaupassa. Niissä on aivan ihania tavaroita ja vaatteita. Yhdessä sit sattukin olemaan suomalainen myyjä. Se oli nuori tyttö, joka oli kotoisin Limingasta. Sen äiti oli Himangalta kotoisin, mut muuttanut nyt eläkepäiviks Kokkolaan. Harmittaa, ettei kysytty, et tietääkö se Kattilakoskia Himangalta. Queenstown kuuluu niihin paikkoihin, joista ollaan pidetty tosi paljon. Se oli pieni kaupunki, joka oli hyvin hoidettu ja muutenkin kivan näköinen.

Keskustan satamasta.

Queenstownin maisemat oli tosi hienot.

Ode lounastauolla.

Vesi oli tosi kirkasta.

Seuraavana päivänä meillä oli taas siirtyminen seuraavaan paikkaan. Edessä oli noin 300 kilometrin ajo. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntuu jo ihan normilta. Tuulilasinpyyhkijätkin menee päälle silloin, kun niitä tarvitaan. Lähdettiin paluumatkalle kohti Christchurchia. Maisemat muuttu ihan erilaisiks. Enää ei ollut yhtään niin jylhät maisemat ku ennen, vaan oli tosi tasasta ja alavaa. Sen huomas bensan kulutuksessakin. Oltiin valittu seuraavaks yöpaikaks sieltä väliltä Oamaru. Luultiin, et se on tosi pieni paikka, ku kartalla se näytti siltä. Meille olikin yllätys, et se oli niin iso paikka. Me mentiin taas ekaks sinne turisti-infoon. Saatiin sieltä tietää, et meillä oli mahdollisuus nähdä pingviinejä, jos pingviinit on tapaamistuulella. Oamarussa sää oli entistä kylmempi. Lämpötila oli vaan 12 astetta. Me mentiin leirintäalueelle, jossa asettauduttiin paikalle ja tutustuttiin tiloihin. Näin toisen keittiön seinällä maailmankartan, niin sanoin Odelle, et olis tosi mielenkiintoinen nähdä mistä kaikista maista noilla leirintäalueilla on kävijöitä. Ku mentiin toiseen keittiöön, niin siellähän oli maailmankartta, jossa luki yläpuolella, et laita kotikaupunkisi kohdalle karttaneula siihen karttaan. Me oltiin 5. suomalaiset vieraat siellä. Saksalaiset oli käyneet kaikista ahkerimmin siellä. Niitä onkin näkynyt aivan valtavasti noilla leirintäalueilla.

Me varustauduttiin lämpimin vaattein ja lähdettiin odottelemaan sinne pingviinipoukamaan, et jos ne tulis tapaamaan meitä. Oli aivan järkyttävän kylmä. Lämpötila oli vähemmän ku se päivän 12 astetta ja sen lisäksi tuuli tosi kylmästi. Me pysyteltiin pensaiden suojassa tuulelta ja odoteltiin, et jos joku pingviini edes tulis sinne rannalle. Odoteltiin noin tunti, jonka jälkeen oltiin valmiita luovuttamaan. Me ei nähty yhtään pingviiniä, mut en olis kyenny palelemaan enää pitempään.

Meidän viimeinen pitempi ajo oli seuraavana aamuna edessä. Matka Oamarusta Christchurchiin oli noin 250 km. Sekin ajomatka oli samanlaista tasasta ku Queenstownista Oamaruun. Queenstownissa yritettiin löytää navigaattorin avustuksella turisti-info. Se ajatti meidät keskustaan, joka olikin suljettu. Viime helmikuussa ja kesäkuussa Christchurchissa oli isot maanjäristykset, joiden seurauksena koko ydinkeskusta on suljettu liikenteeltä ja on muutenkin pois käytöstä. No aikamme pyörittiin autolla siinä keskustan ympärillä törmäten aina suljettuihin teihin, päätettiin luovuttaa siltä päivältä ja lähteä leirintäalueelle. Oltiin aamulla varattu leirintäalue. Laitettiin hauksi leirintäalue Christchurchista. Se anto vaihtoehdot, joista valittiin yks. Tää olikin sit 130 km Christchurchista. Ei sit lähdetty sinne asti, vaan laitettiin navigaattoriin hakuun lähin leirintäalue. Se löytyikin, ja saatiin sieltä majoitus seuraavaks kahdeks päiväks. Olen kunnioituksella katellu noita pyöräilijöitä täällä, niin nyt se kunnioitus nousi astetta korkeammalle yhden pariskunnan kohdalla. Ne oli kahden pienen lapsen (1v ja 4 v) kans ja kulkivat pyörillä niin, et lapset oli semmosessa kärryssä pyörän perässä. Sen lisäks ne kuljetti pyörissä kaikkia niiden tavaroita ja telttaa. Musta ei olis tuohon.

Matkalta Christchurchiin. Rinteet oli keltaisena keltamaksaruohosta.

Kukkulat oli paljon matalempia ku länsirannikolla.

Leirintäalueella meille neuvottiin, et päästään helposti bussilla sinne keskustaan ja päätettiinkin seuraavana aamuna lähteä sinne. Mentiin sinne keskusta-alueelle. Siellä näky joku jono, jota mentiin lähempää ihmettelemään. Alueella oli aidat, jotka rajas sitä maanjäristysaluetta. Aidassa luki, et tuolla alueella on mahdollisuus vierailla. Se alue ei ole edelleenkään turvallinen ja siksi alueelle saa mennä vain 300 ihmistä kerrallaan ja aikaa sillä alueella saa viettää vain 50 minuuttia. No mekin mentiin sit sinne jonon perään ja päästiin kiertelemään sitä aluetta. Oli se surullista katsottavaa. Kaikki vaikutti olevan niin kuin ne oli silloin järistyksen aikana jäänyt. Siellä oli jonkun laukku, kamerajalka, pyörä, lakki ja paljon muuta tavaraa, jotka oli kiireessä sinne jäänyt. Mielenkiintoista oli se, et tuhoutuneiden rakennusten keskellä oli alue, jossa kaikki rakennukset oli jäänyt ehjiksi. Mut ilmeisesti niissä on rakenteissa vaurioita, ku nekin on suljettuja.

Katedraali, joka oli tuhoutunut tuolta takapuolelta kokonaan.

Oli tullut kiire lähtö, kun laukku ja kameranjalka oli jäänyt.

Ravintola siinä tilassa, missä oli järistyksen jälkeen.

Vaatekauppa samoin siinä tilassa, missä oli järistyksen jälkeen.

Kun oltiin kierrelty tuolla alueelle, niin palattiin kävelykadulle. Siellä olikin puhallinorkesteri soittamassa joululauluja. Olen kaivannut jotain joululaulutilaisuutta ja yrittänyt etsiä netistäkin, jos löytyis jostain joku yhteislaulutilaisuus. Nyt sain vähän joulutunnelmaa, ku kuunneltiin noiden soittajien soittoa. Sieltä jatkettiin sit matkaa kohti kasvitieteellistä puutarhaa. Tuo puutarha oli paljon huonommin hoidettu, ku mitä muissa kaupungeissa on ollut. En tiedä johtuuko siitä, et kaupungilla menee paljon resursseja niiden maanjäristyksen vaurioiden korjaamiseen, ettei ole aikaa ja resursseja pitää huolta tuosta puutarhasta. Tuo puisto oli tosi iso. Me otettiinkin siitä meille päivän kävelylenkki. Siellä oli tosi hieno ruusutarha, joka vie kirkkaasti voiton Canberran ruusutarhasta.

Vesi oli päässyt vähän vaihtamaan väriä.

Tuon puutarhan vieressä oli Canterburyn museo. Me mentiinkin käymään siellä. Nää museot täällä maailmalla on tosi hienoja paikkoja. Niissä on huomioitu tosi hyvin lapset ja historiatieto on tuotu tosi mielenkiintoisesti esille. Historiatiedon lisäks noissa museoissa on yleistä tietoa maasta ja maan ihmisistä, elinkeinoista, maantieteellisistä asioista, eläimistöstä ja kasvistosta. Niissä saa hyvin aikaa kulumaan. Normaali näyttelyosastojen lisäks niissä on aina jokin toiminnallinen piste. Täälläkin oli piste, jossa esimerkiks pysty tutkimaan mikroskoopeilla ja suurennuslaseilla pieniä eläimiä. Sit on tietenkin joku vaihtuva näyttely. Täällä oli luonnonmateriaaleista ja kierrätysmateriaalista tehtyjä asuja. Tekijät oli saanut inspiraation jostakin luonnonilmiöstä tai asiasta. Eräs oli saanut idean valtamerestä. Se oli valmistettu sinisistä muovisuikaleista. Ja syy muovisuikaleiden käyttöön oli se, et monet vesilinnut kuolee sen takia, et ne syö vesiin heitettyjä muovin paloja.

Museosta yhden pariskunnan talo. Ne keräs simpukoita ja koristeli niillä kotinsa.

Meillä olikin sit edessä viimeinen yö autossa. Vaikka tuolla autossa oli tosi hyvät patjat, niin kyllä sänky vie voiton.

Meidän vuode autossa.

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Antarctista keskusta. Se oli lähellä sekä auton palautuspaikkaa että meidän seuraavan yön majapaikkaa. Oltiin edellispäivänä bongattu tää paikka sieltä museosta. Ostettiin liput, jotka oikeutti meidät kaikkiin toimintoihin siellä keskuksessa. Ensiks mentiin ajelulle. Siellä oli semmoinen kulkuneuvo, jolla kuljetaan Antarctisella alueella. Se ajelu ei ollut mikään mun mieleinen kokemus. Ensiksikin istuin selkä menosuuntaan. En nähnyt mitä on tulossa. Sit oli vaikka 7 metrin nousu pystysuoraan ja sen perään saman verran pystysuoraa laskua. Sit oli semmoinen kohta jossa oli 3 metriä vettä. Tuo kulkuneuvo meni sen veden pinnalla. Uskon, et jotku olis ollu tosi innoissaan tuosta kokemuksesta :D. Tuon ajelun lisäks me nähtiin 4D-elokuva Antarctiselta alueelta. En tykänny, ku koko ajan saatiin vettä naamalle :D. Me mentiin myös antarctiseen myrskyyn. Siellä oli huone, jossa oli aluks 8 astetta pakkasta. Sinne piti pukea talvitakki päälle ja sen lisäks kenkien päälle jotku kumiset suojat. Tuo 8 asteen pakkanen ei tuntunut yhtään pahalta, ku siellä ei ollut tuulta. Sit alko tulemaan tuuli, joka koko ajan voimistu. Pahimmillaan se oli 24 km/h. Täällä ilmoitetaan aina km/h. Tuuli vaikutti niin, et pakkanen tuntui samalta, ku olis ollu 18 astetta pakkasta. Se olikin jo kylmää. Sit mehän nähtiin nyt ne pingviinit, joita ei siellä Oamarussa nähty. Siellä olis ollu keltasilmäpingviinejä ja nää oli sinisiä pingviinejä. Eli nää oli paljon pienempiä. Mun epäonneks kamerasta loppu akku, ku olin saanut yhden kuvan pingviineistä. No onneks kerkesin saada edes yhden. Noiden lisäks nähtiin esimerkiksi paljon tietoa Antarctisen alueen eläimistä, asunnoista ja muista elämiseen liittyvistä välineistä. Lopuks käytiin vielä kattoon auringonlasku Antarctisella alueella niminen elokuvan pätkä. Siinä näky auringonlaskun lisäks paljon pingviinejä ja jäätä. Tuo oli tosi kiva paikka ja sielläkin on nähtävää ja koettavaa koko päiväksi.

Sinisiä pingviinejä.

Minä -18,7 asteen pakkasessa.

Näillä kulkuneuvoilla mentiin se rata.

Me pakattiin siellä Antarctisen keskuksen parkkipaikalla meidän rinkat valmiiks. Sit lähdettiin meidän majapaikkaan. Ku tultiin, niin olin aivan kauhuissani. Tää oli tosi pelottavan oloinen paikka. Pihalla oli joku varasto, joka oli täynnä jotain rojua, sit oli auto, jossa oli koira. Nää asunnot oli semmonen parakin ja rivitalon yhdistelmä. Mentiin sinne toimiston ovelle, niin siinä oli lappu, jossa luki, et jos ketään ei ole toimistossa, niin mennä sisäpihalle toiseen toimistoon. Mentiin sinne, niin siellä oli lappu, et jos sielläkään ei ole ketään, niin mennä keittiöön ja soittaa tiettyyn numeroon. No mää tein niin. Siellä vastattiinkin ja mää tein tsekkauksen puhelimitse. Sit se neuvo, et laittaa lokeron lukkoon numerosarja, jolla saa sen lokeron auki ja sieltä löytyy avain, joka on meidän asunnon avain. Ei meinattu löytää lukittuja lokeroita ja jo sovittiin, et se mies tulee näyttään meille. Sit löysin tän lokeron keittiöstä ja saatiin avain. Tää huone on ihan ok. Sit tuli se omistaja jonkun miehen kans paikalle. Se omistaja on aasialainen jotenkin hämärän oloinen. Tää toinen mies oli länsimaisen näköinen ja sillä oli joka paikassa tatuointeja ja naamassa joko arpia tai muuten kolhuja. Ne ei vakuuttanut ulkoisella olemuksella mulle sitä, et tää paikka on turvallinen.

Tämän näköinen piha ja tuolla autossa koira.

Huoneet, ulkopuolella kaapistoja.

Keittiö- ja kylppärinurkkaus

Akvaario + muuta vielä käyttökelpoista tavaraa.

No ku oltiin laitettu tavarat tänne huoneeseen, lähdettiin palauttaan auto. Saatiinkin se palautettua ja sieltä annettiin meille kuljetus takas tänne majapaikkaan. Mää otin päikkärit ja sillä aikaa oli tänne tullu muitakin ihmisiä. Ne oli ihan tavallisia, joten mullekin tuli olo, et täällä on varmaan ihan turvallista olla tää yks yö. Täällä on 2 miestä Saksasta ja pariskunta Sydneystä. Eli uskon, et huonosta ulkonäöstä ja epämääräisen oloisesta omistajasta huolimatta täällä on ihan hyvä olla yks yö.

Huomenna meillä on sit siirtyminen lentäen Aucklandiin, josta jatketaan matkaa kohti Etelä-Amerikkaa. Yhteenvetona täältä Uuden-Seelannin automatkailusta voisin sanoa, et leirintäalueet on aivan mielettömän hyviä majapaikkoja ja matkailijoiden ruoan pääraaka-aine on 98 %:sti pasta.